Yksi mentorointiryhmä. Kolme erilaista tarinaa.

Muutama vuosi sitten eräässä koulussa työskenteli useampi työuransa alkuvaiheessa oleva opettaja. Koulussa käynnistyi vertaismentorointi heti syyslukukauden alussa, mutta vain yksi näistä opettajista ilmoittautui mukaan.

Lukuvuoden edetessä kahden muun opettajan jaksaminen alkoi huolestuttaa esimiestä. Hän kannusti heitä lempeästi osallistumaan mentorointiryhmään. Myös ryhmän ohjaaja kävi juttelemassa heidän kanssaan ja houkutteli mukaan edes yhdelle tapaamiskerralle tutustumaan toimintaan.

Sekä esimies että ryhmän ohjaaja ajattelivat, että juuri vertaismentoroinnin keskusteluista ja kollegoiden tuesta nämä opettajat voisivat saada paljon apua työnsä arkeen.

Opettajien näkökulma oli kuitenkin toinen. Tapaamisten ajankohdat tuntuivat hankalilta työpäivän jälkeen, ja ajatus omien kokemusten jakamisesta muiden kanssa tuntui kuormittavalta.

Lopulta molemmat suostuivat osallistumaan yhdelle tutustumiskerralle.

Kuten aina, tapaaminen aloitettiin yhteisten pelisääntöjen kertaamisella. Niihin kuuluu myös yksi minulle erityisen tärkeä periaate: jokainen saa osallistua juuri sillä tavalla kuin sillä hetkellä itselle tuntuu hyvältä. Voi kertoa omista kokemuksistaan tai olla hiljaa, kuunnella muita ja pohtia asioita omassa mielessään.

Mitä sitten tapahtui?

Molemmat osallistuivat aktiivisesti keskusteluun. He jakoivat omia ajatuksiaan, pyysivät toisilta näkökulmia ja huomasivat, etteivät olleetkaan pohdintojensa kanssa yksin.

Toinen opettajista koki edelleen, että työpäivän jälkeiset tapaamiset kuormittivat enemmän kuin niistä saatava hyöty kannatteli. Se on täysin ymmärrettävä kokemus.

Toinen puolestaan halusi jatkaa ryhmässä koko lukuvuoden ajan.

Ja entä se kolmas opettaja, joka oli lähtenyt mukaan heti syksyllä?

Muutama vuosi myöhemmin hän sanoi minulle jotain, mitä en ole unohtanut.

”Jos meillä ei olisi ollut meidän mentorointiryhmää, niin mä luulen, että en olisi enää opettaja.”

Tämä kokemus palaa mieleeni yllättävän usein. Ei sen vuoksi, että se olisi poikkeuksellinen, vaan siksi, että se toistuu eri kouluissa yllättävän samanlaisena. Usein juuri ne opettajat, jotka hyötyisivät vertaismentoroinnista kaikkein eniten, kokevat kynnyksen osallistua kaikkein korkeimmaksi. 

Yksi ryhmä ei tietenkään ratkaise kaikkea. Se ei poista työn kuormitusta eikä muuta koulun rakenteita.

Mutta joskus turvallinen paikka pysähtyä, jakaa ajatuksia ja huomata, ettei ole yksin, voi olla juuri se ratkaiseva tekijä, jonka ansiosta opettaja jaksaa jatkaa työssään 💛.