"Ilman tätä (mentorointia) en olis' jaksanut kevätjuhliin asti!"

“Ilman tätä (mentorointia) mä en olis kyllä jaksanut kevätjuhliin asti!”

Näin puuskahti eräs mentorointiin osallistunut kokenut opettaja vuosi sitten toukokuussa.

Jäin pohtimaan tuota kommenttia. Se oli tietysti mitä mainioin palaute mentorointitoiminnallemme ja erinomaisen hyvä todiste mentoroinnin vaikuttavuudesta. Ryhmämuotoiset tapaamisemme olivat siis onnistuneet perimmäisessä tarkoituksessaan: lisäämään hyvinvointia, antaneet työkaluja työn rajaamiseen ja selkeyttämiseen sekä oivalluksia oman työn kehittämiseen. 

Ja melkein heti mieleen tuli toinen ajatus.

Miten käy niiden opettajien, joilla ei ole mahdollisuutta pysähtyä yhdessä muiden kanssa?

Niiden, jotka kantavat huolta yksin. Jotka yrittävät selvitä vielä yhden viikon, vielä yhden jakson, vielä yhden kevään. Niiden, jotka ovat vuosien aikana oppineet pärjäämään (ainankin lomaan asti), vaikka kuormitus kasvaa hiljalleen liian suureksi.

Opettajan työssä ei useinkaan puutu osaamista tai tahtoa tehdä työnsä hyvin. Päinvastoin. Useimmiten vastaan tulee se, että sydän on liian mukana. Halutaan auttaa oppilaita. Halutaan tehdä asiat kunnolla. Halutaan olla turvallinen aikuinen, hyvä kollega ja monipuolista yhteistyötä tekevä kasvatuskumppani huoltajille.

Ja samaan aikaan pitäisi ehtiä palautua, rajata työtä, sietää jatkuvaa muutosta ja jaksaa myös oman elämän ja arjen keskellä.

Siksi mentoroinnissa kaikkein tärkeintä ei  ole “uusien keinojen opettaminen” ja “jonkin lisääminen”. Vaan lupa ja tila pysähtymiseen. Se, että on aika ja paikka, jossa sanoa ääneen “Mä en ehdi kaikkea” ,“ Nyt ärsyttää, kuormittaa, väsyttää.” Ja jossa kokemuksia jaetaan sekä tarkastellaan yhdessä ratkaisukeskeisesti niin, että löydetään konkreettisia tapoja tehdä työstä hieman selkeämpää ja inhimillisempää. 

Olenkin miettinyt usein, kuinka moni opettaja sinnittelee tälläkin hetkellä ilman tällaista mahdollisuutta. Kuinka moni yrittää jaksaa yksin, vaikka juuri yhteinen pysähtyminen voisi olla se asia, joka auttaisi jatkamaan hieman kevyemmin.

Ehkä työhyvinvointi ei aina rakennukaan suurista uudistuksista.

Ehkä joskus tärkeintä on se, että joku kysyy:

 “Miten sä oikeasti voit?”
Ja että siihen kysymykseen on aikaa vastata.

Siksi uskon mentorointiin niin vahvasti. Jaetaan kuormitusta, tuetaan toisiamme ja iloitaan onnistumisista- yhdessä!