Nuoret opettajat tarvitsevat enemmän kuin perehdytyksen

”Törmäsin” nyt vasta viime vuonna julkaistuun KEVA:n Opetuksen toimialan henkilöstön työkyky ja sen johtaminen -toimialakatsaukseen. Ja voi sitä pään nyökyttelyä täällä tietokoneen äärellä katsausta lukiessani. Niin arjessa tunnistettavia kohtia oli useita!

Nuoren opettajan arki on täynnä odotuksia

”Viimeisen vuosikymmenen aikana alle 30-vuotiaiden opettajien työhyvinvointi on heikentynyt. Uransa alkuvaiheessa olevat opettajat kokevat muita useammin henkistä kuormitusta, epävarmuutta ja ristiriitaisia odotuksia.” (s. 42)

Tuttua! Vaikka opettajankoulutus antaa vahvan pedagogisen perustan, työelämässä vastaan tulee paljon sellaista, johon voi valmistautua vain osittain. Osa asioista opitaan vasta arjen tilanteissa, kokemuksen kautta ja kollegoiden tuella. 

Moni opettaja aloittaa uransa suurella innolla ja vahvalla motivaatiolla tehdä työnsä hyvin. Kun vastavalmistunut opettaja kohtaa ensimmäistä kertaa luokan oppilaat, huoltajat, arvioinnit, kollegiaaliset odotukset ja oman halunsa tehdä työnsä hyvin, kuormitus ei synny yhdestä asiasta. Se syntyy siitä, että kaikkea on paljon ja yhtä aikaa. 

Ylen uutisen mukaan joka neljäs nuori opettaja miettii alan vaihtoa (22.4.2026, https://yle.fi/a/74-20221703). Se pysäyttää. Jokaisen luvun takana on ihminen, joka on lähtenyt alalle halusta opettaa, kasvattaa ja tehdä merkityksellistä työtä. 

Ja minä pohdin:

Onko meillä todella yhteiskunnassa varaa tähän? Mitä voisimme tehdä toisin, jotta näin ei tapahtuisi?

Mentorointi on ennakoivaa hyvinvointityötä

Omat ajatukseni tuen tarpeesta ja sen mahdollisuuksista saivat vastakaikua KEVA:n selvityksestä:

”Nuoret opettajat kokevat perehdytyksen ja mentoroinnin olevan merkittäviä seikkoja työhyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta.” (s.48)

Juuri näin!

Mentoroinnin arvo ei synny siitä, että joku antaa valmiit vastaukset. Arvo ja vaikuttavuus syntyvät siitä, että opettaja saa turvallisen paikan pysähtyä pohtimaan omaa työtään, jäsentämään kokemuksiaan ja löytämään ratkaisuja yhdessä toisten kanssa. Samalla vahvistuu kokemus siitä, että kuuluu työyhteisöön eikä ole haasteidensa kanssa yksin. 

Usein jo tieto siitä, että joku toinen on joskus paininut samanlaisten kysymysten kanssa, voi keventää kuormaa merkittävästi.

Kun puhumme opettajien työhyvinvoinnista, keskustelu kääntyy helposti siihen, miten tuemme niitä, jotka ovat jo väsyneitä.

Mielestäni meidän olisi ehdottomasti kysyttävä myös:

Miten voisimme tukea niitä, jotka ovat vasta aloittamassa?

Miten voisimme vahvistaa työhyvinvointia jo ennen kuin kuormitus kasvaa liian suureksi?

Uskon, että ennakoiva tuki, laadukas perehdytys ja mentorointi eivät ole vain yksittäisten opettajien etu. Ne ovat resurssiviisas investointi koko työyhteisön hyvinvointiin, osaamisen kehittymiseen ja siihen, että opettajat haluavat pysyä alalla myös tulevaisuudessa.

Merkityksellisin tuki ei ole useinkaan suuri kehittämishanke tai uusi toimintamalli.

Lähes aina se on ihminen, joka kuuntelee, kysyy oikeita kysymyksiä ja kulkee hetken matkaa rinnalla!